EM-kisat 2000: Englannin annus horribilis

Englannin tragikoominen arvokisahistoria sai taas yhden dramaattisen käänteen kesällä 2000, kun loistavasti alkanut EM-turnaus päättyi mahalaskuun.

Ryan Baldi

2000-luvun alkuhämärään mennessä Englanti oli jo saanut maineen kroonisena ja koomisenakin arvokisaepäonnistujana. Kesän 2000 lankeemusta oli saarivaltakunnassa normaaliakin vaikeampi sulattaa, sillä kaikki alkoi niin hyvin.

“Kolme leijonaa” kohtasi ensimmäisessä ottelussaan Portugalin. Lusitaanien riveissä olivat myöhemmin samana vuonna Kultaisen pallon voittanut Luis FigoRui Costa ja Nuno Gomes. 18 minuutin pelin jälkeen Kevin Keeganin luotsaama Englanti oli nimivahvaa vastustajaansa vastaan 2–0-johdossa.

Englantilaisilla oli muutenkin hyviä syitä optimismiin. Myöhemmin kultaiseksi sukupolveksi nimetystä ikäryhmästä Steven GerrardinDavid Beckhamin ja Michael Owenin loisto oli vasta alkanut. Nuorten supertalenttien vastapainoksi joukkueessa oli David SeamaninTony Adamsin ja Alan Shearerin kaltaisia vankkoja johtajia. Englannin joukkue oli leveä, monipuolinen ja valmis menestymään.

Vielä kesällä 1998 Englanti oli kärsinyt MM-kisoissa kirvelevän rangaistuspotkutappion neljännesvälierissä Argentiinaa vastaan Beckhamin kuuluisan ulosajon siivittämänä. Nyt, Eindhovenin illassa 12. kesäkuuta, kaikki näytti vihdoin olevan kohdallaan.

Ranskan MM-kisojen ja Belgian ja Hollannin yhdessä isännöimien EM-kisojen välinen aika oli ollut raskasta. Maajoukkueen päävalmentaja Glenn Hoddle oli erotettu tämän puhuttua halventavaan sävyyn vammaisista. Karsinnoissa Englanti oli voittanut kahdeksasta ottelustaan vain kolme ja sijoittunut vaivoin karsintalohkonsa kakkoseksi. Asiat oli siis tehty vaikeimman kautta.

Jopa jatkokarsintojen voitto arkkivihollisesta Skotlannista jätti karvaan maun suuhun. Ensimmäisen osaottelun 2–0-vierasvoitto riitti lopulta kisoihin, mutta toisen osaottelun 0–1-tappio kirpaisi silti, etenkin kun kyseessä oli viimeinen vanhojen vihollisten kohtaaminen alkuperäisellä Wembleyllä.

Loppujen lopuksi oli siis loogista jatkumoa, että Englanti suli myös Eindhovenissa. Figon, João Pinton ja Nuno Gomesin maalit tekivät selvää Englannin kahden maalin johdosta. Katastrofaalisella tavalla tulleen tappion jälkeen lumipallo kieri taas kerran väärään suuntaan. Edessä oli nöyryytys, jolle veti lähihistoriassa vertoja vain rannalle jääminen vuoden 1994 MM-kisoista.

“Se oli valtava hetki. Luulen, että koko Portugali muistaa edelleen sen ottelun ja nousumme. Oli upeaa, että pystyimme kääntämään ottelun sillä tavalla. Tunnelma oli huikea ja teimme kolme maalia. Minulle voittomaali oli ensimmäinen maalini A-maajoukkueessa, ja tulen muistamaan sen hetken ikuisesti”, hyökkääjä Gomes kertoi hiljattain The Herald -lehdelle.

Hieman lohtua Englanti sai siitä, että Euroopan mestari ja alituinen peikko Saksa pärjäsi vielä huonommin ja jäi oman lohkonsa jumboksi. Lohkovaiheen toisessa ottelussa Shearerin maali riitti Englannille 1–0-voittoon. Se oli maistuva revanssi vuosien 1990 ja 1996 rangaistuspotkukilpailutappioista Saksaa vastaan. Samalla voitto herätti uutta toivoa kisaurakkaan.

Lohkovaiheen päätöskierroksella Romaniaa vastaan tasapelikin riittäisi lähes varmasti jatkopaikkaan. Romania ei ollut voittanut kumpaakaan ensimmäisistä otteluistaan. Vielä 88. minuutilla tilanne näyttikin olevan Charleroissa hallussa. Shearer ja Owen olivat onnistuneet maalinteossa ja 2–2-tasapeli näytti sinetöidyltä.

Aivan varsinaisen peliajan viime sekunneilla Phil Neville taklasi kuitenkin Viorel Moldovanin kömpelösti nurin. Ionel Ganea ampui vapaapotkusta voittomaalin ja Englanti joutui ennenaikaiselle kotimatkalle.

“Tunnelma pukukopissa oli epäuskoinen”, kertoi hyökkääjä Kevin Phillips Set Pieces -julkaisulle aiemmin tänä vuonna.

“Romania oli hyvä joukkue, mutta me olimme Englanti. Emme olisi saaneet hävitä heille. Portugalilla oli laatua ja Saksasta me tiesimme kaiken. Pukukopissa oli hiljaista, vaikkakin kokeneemmat pelaajat purkivat turhautumistaan.”

“Päällimmäinen tunne oli, että olimme pettäneet Englannin kansan ja itsemme. Sen alemmas ei voi Englannin maajoukkuepelaajana vajota.”

Shearer päätti lopettaa maajoukkueuransa Charleroin farssiin. Se oli lohduton päätös upealle uralle. Alle neljä kuukautta myöhemmin Englanti hävisi Saksalle vanhan Wembleyn jäähyväisottelussa. Se riitti Keeganille, joka erosi tehtävästään.

Maailmalle uusi vuosituhat edusti toivoa, kehitystä ja innovaatioita. Englannin jalkapallolle kyseessä oli todellinen annus horribilis.